Toiset meistä ovat stressiherkempiä kuin toiset. Minulla on tapana ottaa kaikki maailman murheet harteilleni. Tuntuu, että epäkohtia on niin paljon ja ne pienet arkiset teot eivät kertakaikkiaan riitä. Tämä koskee kaikkia, mutta pienten lasten vanhempana se ehkä vielä korostuu. Pitäisi ymmärtää käyttää kemiallisen aurinkorasvan sijaan fysikaalista. Eikä ennen pikaruokalan mehupillistä tullut huonoa omatuntoa. Ei ollut erikseen ergonomisia ja epäergonomisia vauvojen kantoreppuja eikä nokkamuki hidastanut puheenkehitystä.

Omista lapsista murehtiminen on tietysti luonnollista, vaikka meillä onkin asiat hyvin. Mutta tunsin itseni ihmishirviöksi kauppareissulla kolmannen kerran kieltäydyin kuuntelemasta kummijärjestön asiaa.

Aina kun kuljetan kauppareissullani monta kassia muovipakkauksia muovikeräykseen, näen silmissäni sen kuusi kertaa Ranskan kokoisen jätelautan. Ja matkalla radio huutaa, että EU:n alueella käytetään vuosittain 100 miljardia muovipussia.

Tunnen huonoa omatuntoa lihansyömisestä, perustelen ja järkeilen sitä itselleni. Vaikka en ole pystynytkään perustelemaan edes itselleni vedenpitävästi. Koska hyvää, helppoa, vanha tottumus. Äh.

Talven aikana oli kahden pojan kaapissa jääneet t-paidat liian pieniksi. Sinne meni taas hyvät aikeet eettisestä vaatekaapista ja kaupasta oli haettava pino halpoja t-paitoja ja shortseja.

Nämä ovat isoja kysymyksiä ja varmasti (toivottavasti) jokainen niitä joskus pohtii. Ihan ymmärrettävää, että näiden ekologisten ja eettisten asioiden edessä tuntee pienuutensa ihmisenä. Oman toiminnan vaikutus kun ei näy suoraan. Mutta entäs sitten ne vieläkin arkisemmat haasteet.

Kohtaamme päivittäin kymmeniä, jopa satoja muita valintoja liittyen lapsiin, asumiseen, kotiin, kierrätykseen ja herramunjee – syömiseen! Nykypäivänä on vaikea enää edes erottaa mikä on oikein, mikä turvallista ja ennen kaikkea – mikä on riittävä panos. 

Muistatko vielä kun sokerijogurtti oli terveellinen valinta lapsille aamiaispöytään, aurinkorasva oli vain aurinkorasvaa eikä kukaan ollut kuullut nanopartikkeleista. Tai sen kun Atkins-dieetti oli ainoa vaihtoehtoruokavalio sille miten "muut söivät". Levää syötiin vain sushi-rullassa, kaurapuuro oli kaurapuuroa eikä gluteenitonta ja torstai oli se viikon (vähälihainen) kasvisruokapäivä.

Globalisaatiosta puhuttiin kyllä jo kun olin ala-asteella, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Ehkä moni aikuinenkaan ei sitä tajunnut. Internet on tuonut hifistelyn kaikille elämän osa-alueille ja stressitasot senkun nousevat. Maapallon toiselta puolelta tuodaan macaa, lucumaa, chia-siemeniä, goji-marjoja ja muita superfoodeja. 

Siivouskin oli vain siivousta, eikä konmarittamista. Kahviakin oli vain kahta lajia, mustana tai maidolla. Metsässä juokseminen ei ollut polkujuoksua ja salilla oli mahdollista käydä täydellisistä amonihapoista tehtyä juomaa. Kukaan ei vouhkannut riisin arseenista tai fleece-vaatteiden mikromuovipäästöistä.

No mitä meidän sitten pitäis tehdä?

Hitostako minä tiedän. 

Minä laitan nyt lapsille fosfaatittomalla pesuaineella pestyt uv-vaatteet, sipaisen hieman luonnonkosmetiikan aurinkorasvaa ja polkaisen hybridipyörälläni lenkille, koska älykelloni mukaan päivän aktiivisuustasoni on keskiarvoa jäljessä. Matkalla voin miettiä unohdinko stressata vielä jostain.

Sommoro!

Sonja

P.s. Katsoitko jo ensimmäisen VLOGINI? Videoon pääset tästä.