Riisuttuna, muttei alastomana

Kuopuksen täyttäessä parin viikon päästä vuoden, tuntuu, että on aika "herätä" ja kaivaa se oikea minä jostain kuoren alta. Se on vähän (eli aika paljon) piilossa ja on aika vaikea edes muistaa, että kuka se minä oikein on.

Kuka minä siis olen? Mistä minä pidän? Mitä minä haluan tehdä? Minne minä haluan mennä? Tuntuu hassulta, että jo pelkästään näiden kysymysten sanominen herättää pienen tunteen "saako näin sanoa". Aika itsekeskeistä. Elämä on kuitenkin ollut niin lapsikeskeistä viimeiset vuodet. Ajatukset pyörivätkin tällä hetkellä vahvasti äitiminän ja sen oman minuuden välimaastossa.

Esikoisen aikaan vielä onnistuin, ainakin omasta mielestäni, säilyttämään sen minän. Oikeastaan löysin sen silloin ja uskalsin olla se todellinen minä vasta lapsen syntymän myötä tulleen rohkeuden ja itsevarmuuden mukana. Sitten se taas hautautui kun sylissä on kaksi pientä ja kainalossa yksi isopieni koululainen. On ihan luonnollinen reaktio, että omat tarpeet hukkuvat kun kädet ovat täynnä niin suurta vastuuta, niin pienistä ihmisistä. Elämä pikkulapsi perheessä on kuin saippuakuplien puhaltamista – vähän liian kovaa.




Olen ehkä vähän yllättynytkin siitä miten helposti olen luovuttanut sen paikkani minänä ja kyseenalaistamatta korvannut sen äitiminällä. Siihen varmasti vaikuttaa paljon myös lasten temperamentit. Esikoinen ei ollut pienenä(kään) erityisemmin "mammanpoika", kun taas keskimmäinen on hyvin tiukasti lahkeessa kiinni. Ensimmäinen siis antoi jo alusta asti liikkumavaraa enemmän.

Toisaalta myös ensimmäisen lapsen kohdalla aika tuntui erilaiselta. Hitaammalta. Nyt se ajankäsite tuntuu konkreettisemmalta, kuten myös toinen klisee siitä, että lapset ovat vain hetken pieniä. Vaikka järki huutaakin, että muutama vapaailta ei mitätöi lasten lapsuutta. Et unohda vauvavuotta siitä syystä, että kävit ulkona. (Vaikka juuri sitä iltaa et jälkeenpäin enää muistaisikaan.)

Kuka muistaisi äitiä...

...ellei äiti itse.

Uinti on minulle tällä hetkellä kuin meditaatiota. Viime viikolla minulta jäi uintitreenit välistä, mutta tällä viikolla olin altaassa taas ja en voi sanoin kertoa kuinka paljon siitä nautin. Jo pelkästään se tieto siitä, että olen täysin offline, ulkomaailman tavoittamattomissa, antaa tietynlaisen vapauden olla siinä hetkessä. Ja vain siinä hetkessä.

Jo parin treenikerran jälkeen on kiva uida yksin, mutta porukassa. Menee jo kliseen puolelle, mutta sanon silti. Vaikka altaassa ei olla alasti, siellä ihmisistä on riisuttu kaikki muul. Tittelit, sosioekonominen tausta, arvomaailma ja muut roolit, niin äitinä, isänä, esimiehenä kuin sinä hauskana tyyppinäkin. Kasvot vedessä kun on aika hiljaista.

Oma aika ja omat jutut ovat olleet todella tärkeässä roolissa ja jollain tavalla en uskonut olevani sellainen äiti. Olen oppinut lasten myötä aika pitkäpinnaiseksi ja se on hetkittäin vähän vahingollistakin. Minulle. Omia hetkiä lykkää eteenpäin. Odottamaan parempaa hetkeä. Kuitenkin sitten kun hermot menevät, ne myös menevät ja tällä hetkellä kaipaan omia hetkiä enemmän kuin koskaan. Huonon oman tunnon saattelemana kirjoitan tätä tekstiä taaperon katsellessa piirrettyjä.

Mielikuva tästä viimeisestä vauvavuodesta on sen verran sumuinen,
 että hetkeen ei tee mieli matkustaa Lontooseen. 

En oikeastaan pidä sanonnasta hyvinvoiva äiti – hyvinvoivat lapset. Onhan isäkin ja hänen roolinsa on vähintään yhtä tärkeä perheen hyvinvoinnin kannalta. Meitä kaikkia tarvitaan tässä perheessä. Parin viikon päästä on yksivuotissyntymäpäivän lisäksi myös äitienpäivä. Vuoden muina päivinä meidän äitien (ja isien!) on muistettava itse itseämme. Lapset osaavat kyllä ottaa oman huomionsa.

On otettava niitä omia hetkiä. Rikkoa se kupla. Ottaa taukoa siitä vaatimisesta, haluamisesta, tahtomisesta, nenän niistämisestä, pyllyn pyyhkimisestä, ruoan passaamisesta pöytään, sukkien suoristamisesta ja tappeluiden tauottamisesta.

Hengähtää.

Ja seuraavaksi kun lapsi taas tarraa pienillä sormilla käsivarsiin ja painaa päänsä olkapäälle. Voit taas taas huomata, että siellä kuplassa on kaikki mitä tarvitaan.

Kunnes kupla taas täyttyy vähän liikaa ja puhkeaa.


- Sonja

Luitko jo edellisen postaukseni: Kehopositiivisuus – saako silti laihduttaa?

Sonja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Instagram